Vanamõisan luonto- ja kulttuurihistoriallinen retkipolku

Hyvä retkeilijä! Tervetuloa Sauen kuntaan Vanamõisan kylään!

Tiesitkö, että Virossa on kaikkiaan kahdeksan Vanamõisa (suomeksi ”vanha kartano”) -nimistä paikkaa? Tämä Harjumaan maakunnassa Keilan pitäjän alueella sijaitseva kylä, entisellä nimellään Kerguta (Kircotœu, Kircota), on ensimmäistä kertaa mainittu 1200-luvulla tanskalaisessa veroluettelossa ”Liber Census Daniae”.

Retkipolku, joka kulkee lähinnä metsämaisemissa, on vain 20 km päässä pääkaupungista Tallinnasta ja 1 km päässä Sauen rautatieasemalta, tarjoaa rentouttavia hetkiä luonnon helmassa. Täällä voit kuulla lintujen laulua, tunnistaa eläinten jälkiä, ottaa ihania luontokuvia tai tehdä reippaan kävelylenkin. Ja nauttia mielenkiintoisia tarinoita, jotka kertovat luonnosta, historiasta, ihmisistä – kaikesta, mikä lähes 800 vuoden kuluessa on ollut tärkeää täkäläiselle kansalle.

Polun varrella näet varmasti ison kiven, joka oli edellisten sukupolvien kylälasten leikkipaikka, kävelet vuosisadan ikäistä laiduntietä, voit huuhdella kasvojasi Sõeru-silmälähteen parantavalla vedellä sekä kurkistaa 1900-luvun alussa rakennetun Pietari Suuren merilinnoituksen puolustusrakennelmia. Näet, missä kolmen vanhan kartanon rajat kohtasivat, voit kuulla lintujen iloista liverrystä sekä arvata, ovatko näkemäsi jäljet hirven, kauriin, ilveksen, ketun tai villisian jättämiä.

Voit valita kahden eripituisen polun välillä: pidempi 6,5 km ja lyhyempi 4 km pituinen. Voit tehdä vauhdikkaamman retken, pysähtymällä vain lukemaan tarinoita, mutta voit myös kulkea aivan rauhassa, katsella ja kuvata luonnon kauneutta, levätä lavitsalla, sulkea silmäsi sekä kuunnella hiljaisuutta ja luonnonääniä. Tai kuvitella itseäsi ammoisten tarinoiden kiehtovaan maailmaan.

Jos polun alkupäässä, meluisan tehtaan aidan takana, tuntuukin siltä, että mistään hiljaisuudesta täällä ei kannata puhua, huomaat kuitenkin, että jokainen askel metsään päin tuo sinut lähemmäksi luonnon rauhaa. Ja yhtäkkiä löydätkin itsesi luonnon äänien keskeltä. Tai hiljaisuudesta.

Sijaintisi on merkitty karttaan punaisella pisteellä. Pidä huoli luonnosta: kaikki, mitä viet metsään, on tuotava takaisin. Suuri osa retkeilyreittiä kulkee yksityisten maanomistajien mailla, joten kävele vain polkuja pitkin äläkä poimi metsästä mitään. Lemmikkieläimet on pidettävä aina kytkettynä, eläimen omistajan on varmistettava muiden turvallisuus. Retkipolulla on kielletty ajaa millä tahansa moottoriajoneuvolla, myös hevosella kulkeminen on kiellettyä.

Retkipolun haltija on yleishyödyllinen yhteisö MTÜ Vanamõisa küla. Polun rakentaminen on enimmäkseen tehty vapaaehtoisten voimin. Sauen kunta on rakentanut 200 m, 415 m on rakennettu Euroopan unionin tuen varoin sekä Sauen kunnanhallituksen tuella. Loput retkipolusta on kunnostanut MTÜ Vanamõisa küla yksityisten sijoittajien avulla. Retkipolkua koskevat tekstit on laatinut Evelin Povel.

Myös kaikilla vierailijoilla on mahdollisuus antaa panoksensa polun jatkorakentamiseen. Kaikki ovat tervetulleita liittymään myös FB-ryhmään „Vanamõisa matkarada“. Sieltä löytyy tarkempaa tietoa retkipolun historiasta ja nykypäivästä. Otamme mielellämme vastaan palautetta, ehdotuksia ym. tietoa osoitteessa matkarada@kodukyla.ee.

Hauskaa retkeä!

 

Vanamõisan luonto- ja kulttuurihistoriallinen retkipolku

Hyvä retkeilijä! Tervetuloa Sauen kuntaan Vanamõisan kylään!

Tiesitkö, että Virossa on kaikkiaan kahdeksan Vanamõisa (suomeksi ”vanha kartano”) -nimistä paikkaa? Tämä Harjumaan maakunnassa Keilan pitäjän alueella sijaitseva kylä, entisellä nimellään Kerguta (Kircotœu, Kircota), on ensimmäistä kertaa mainittu 1200-luvulla tanskalaisessa veroluettelossa ”Liber Census Daniae”.

Retkipolku, joka kulkee lähinnä metsämaisemissa, on vain 20 km päässä pääkaupungista Tallinnasta ja 1 km päässä Sauen rautatieasemalta, tarjoaa rentouttavia hetkiä luonnon helmassa. Täällä voit kuulla lintujen laulua, tunnistaa eläinten jälkiä, ottaa ihania luontokuvia tai tehdä reippaan kävelylenkin. Ja nauttia mielenkiintoisia tarinoita, jotka kertovat luonnosta, historiasta, ihmisistä – kaikesta, mikä lähes 800 vuoden kuluessa on ollut tärkeää täkäläiselle kansalle.

Polun varrella näet varmasti ison kiven, joka oli edellisten sukupolvien kylälasten leikkipaikka, kävelet vuosisadan ikäistä laiduntietä, voit huuhdella kasvojasi Sõeru-silmälähteen parantavalla vedellä sekä kurkistaa 1900-luvun alussa rakennetun Pietari Suuren merilinnoituksen puolustusrakennelmia. Näet, missä kolmen vanhan kartanon rajat kohtasivat, voit kuulla lintujen iloista liverrystä sekä arvata, ovatko näkemäsi jäljet hirven, kauriin, ilveksen, ketun tai villisian jättämiä.

Voit valita kahden eripituisen polun välillä: pidempi 6,5 km ja lyhyempi 4 km pituinen. Voit tehdä vauhdikkaamman retken, pysähtymällä vain lukemaan tarinoita, mutta voit myös kulkea aivan rauhassa, katsella ja kuvata luonnon kauneutta, levätä lavitsalla, sulkea silmäsi sekä kuunnella hiljaisuutta ja luonnonääniä. Tai kuvitella itseäsi ammoisten tarinoiden kiehtovaan maailmaan.

Huomaa, että jokainen askel metsään päin tuo sinut lähemmäksi luonnon rauhaa. Ja yhtäkkiä löydätkin itsesi luonnon äänien keskeltä. Tai hiljaisuudesta.

Sijaintisi on merkitty karttaan punaisella pisteellä. Pidä huoli luonnosta: kaikki, mitä viet metsään, on tuotava takaisin. Suuri osa retkeilyreittiä kulkee yksityisten maanomistajien mailla, joten kävele vain polkuja pitkin äläkä poimi metsästä mitään. Lemmikkieläimet on pidettävä aina kytkettynä, eläimen omistajan on varmistettava muiden turvallisuus. Retkipolulla on kielletty ajaa millä tahansa moottoriajoneuvolla, myös hevosella kulkeminen on kiellettyä.

Retkipolun haltija on yleishyödyllinen yhteisö MTÜ Vanamõisa küla. Polun rakentaminen on enimmäkseen tehty vapaaehtoisten voimin. Sauen kunta on rakentanut 200 m, 415 m on rakennettu Euroopan unionin tuen varoin sekä Sauen kunnanhallituksen tuella. Loput retkipolusta on kunnostanut MTÜ Vanamõisa küla yksityisten sijoittajien avulla. Retkipolkua koskevat tekstit on laatinut Evelin Povel.

Myös kaikilla vierailijoilla on mahdollisuus antaa panoksensa polun jatkorakentamiseen. Kaikki ovat tervetulleita liittymään myös FB-ryhmään „Vanamõisa matkarada“. Sieltä löytyy tarkempaa tietoa retkipolun historiasta ja nykypäivästä. Otamme mielellämme vastaan palautetta, ehdotuksia ym. tietoa osoitteessa matkarada@kodukyla.ee.

Hauskaa retkeä!

1. Vanamõisan kylän laiduntie

Kun talonpojat saivat kartanolta maata, tiloja jaettiin kaistaleina. Jokaisella maatilalla oli oma laidunmaa, joten kylän laiduntietä kulki useiden tilojen karja: Pärtli, Allika, Lodi, Kubja. Joillakin lehmillä oli kello kaulassa. Tilat olivat pieniä ja eläimiä oli vähän. Vanareinu -tilan laitumet olivat täysin erillään muista.

Äiti ajoi aamukahdeksalta lehmät laitumelle ja lasten tehtävänä oli hakea ne takaisin navettaan illan tullen. Joskus tuli myös etsiä jotain eksynyttä eläintä. Kaikki lapset tiesivät oman perheen eläimet nimeltä: Maie, Sirje, Klara, Senta, Kirjak, Ulli. Tuli myös katsoa, etteivät lehmät pääsisi pahasti puskemaan toisiaan. Laiduntiellä kasvoi pitkä ruoho, jota lehmät söivät. Lähteen luona tie oli kurainen, niinpä tuli kiertää pellon kautta. Kaikki tämä vei aikaa, mutta lapsilla oli hauskaa, koska välillä laskettiin leikkiä, kiivettiin suurelle kivelle tai poimittiin kukkia. Paimenen elämä oli kiva! Monet maalaisnuoret pyrkivät kuitenkin töihin kaupunkiin, koska maatilan työt olivat raskaita.

Paimenen elämää muistuttivat Ilse Lill, Vilma Hallik, Arvi Kullo, Aino Tamm, rva Uulma, Malle Kurkin.

2. Kubjan maatila 

Kubjan maatila on vanha sukutila Kergutan kylässä. Vanamõisan kanta-asukas, Kleiso Mart’in kuudennen sukupolven jälkeläinen Hindrek Meenkov (1846-1905) osti tämän tilan 19. elokuuta 1885 Voorella pitäjänoikeuden tuomarin luonna tehdyllä sopimuksella Vanamõisan kartanon omistajalta Wilhelm von Straelbornilta. 38 desjatiinan ja 2080 neliösyllän kokoisesta maatilasta maksettiin 2970 hopearuplaa. Kartanonherralle jäi oikeus metsästää Kubjan alueella ja omistajan oli sallittava kulku maatilan halki kulkevilla teillä. Väkevien alkoholijuomien myynti, viinanpoltto ja oluenpano oli kiellettyä.

Hindrekin kuoleman jälkeen maatila siirtyi hänen poikansa Kustas’in (1869-1956) omistukseen. Kustas’illa oli vaimonsa Pauline Wilhelmine’n (synt. Piin, 1877-1957) kanssa kaikkiaan kymmenen lasta: Elise Wilhelmine, Pauline, Heinrich, Gustav, Maria, Amanda, Julie, Elfriede Johanna, Voldemar ja Alma.

Maatilalla kasvatettiin syysruista ja -vehnää, ohraa, seosviljaa, apilaa, perunaa, rehujuurikasta, kaalia, porkkanaa ja punajuurta. Puutarhassa oli omena-, luumu-, kriikuna- ja kirsikkapuita, punaherukka- ja vadelmapensaita sekä mansikoita. Tilalla pidettiin myös hevosia, lehmiä, lampaita, sikoja, kanoja ja mehiläisiä.

Juhan Seljamägi Vanamõisan Reinu-maatilalta on muistellut Kubjan perhettä: ”Kubjan Kustas oli rauhallinen, hidaspuheinen ja järkevä mies, lyhyt parta leuan ympärillä. Hänen vaimonsa oli lyhyt, pyöreä ja raikkaan punaposkinen, ikään kuin ei olisi synnyttänyt näin monta lasta. Ja pihalta kuului aina lasten naurua ja iloisia ääniä.

Lyhennettynä kirjasta „Vanamõisan vihkot I“ (Helle Koppel, Evelin Povel)

3.Sõerun uhrilähde 

Sõerun uhrilähde pulppuaa maasta entisen Kubjan tilan niityllä. Kukaan ei enää tiedä tarkalleen, milloin Vanamõisan ihmiset alkoivat käydä lähteellä, mutta uhrilähteiden kunnioittamisen perinne ulottuu kivikauteen. Silloin uskottiin, että lähteiden kautta on mahdollista säilyttää elävien suhteet esi-isiinsä ja lähteeseen uhratut lahjat olivat merkki kunnioituksesta tuonpuoleisuutta ja vedenhaltijoita kohtaan.

Terveyslähteillä uskottiin olevan parantava vaikutus. Kansa kertoo, että Sõerun lähteen vettä käytettiin silmien hoitoon. Perimätiedosta löytyy erilaisia hoitomuotoja. Levinnein tapa oli silmien pesu paikan päällä – jos vesi otetaan mukaan, vaikutus katoaa. Riippuen oireiden tyypistä ja vakavuudesta silmät oli pestävä kolme, kuusi tai jopa yhdeksän kertaa. Kyllä myös nykyihmiselle tekee hyvää huuhdella väsyneitä silmiä raikkaalla lähdevedellä.

Sõerun uhrilähteen kunnostustalkoot v. 2003. Kuvassa Aino Tamm, Vilma Hallik, Aase Kraft, Maie Suviste, Ilse Lill. Eero Kaljusten yksityiskokoelma

4. Sõerun mäki ja näkötorni

Coming soon

5. Iso kivi

Juuri niin kylänlapset tätä kiveä kutsuivatkin: Iso kivi. Sille oli hauskaa kiivetä ja hypätä taas alas. Tai sitten istua kiven päällä, nauttia auringonpaisteesta ja uneksia suurista asioista. Että isä toisi kaupungin markkinoilta makeisia tai sitten pääsisi joskus itsekin kaupungille, näkisi maailmaa ja ihmisiä.

Kivi kutsuu edelleen, kiipeämään ja hyppäämään, lepäämään ja uneksimaan.

6. Pietari Suuren merilinnoituksen puolustusrakennelma

1900-luvun alussa, kun Viro oli osa Venäjän keisarikuntaa, Tallinnan ympärille rakennettiin useita betonisia puolustusrakenteita ja maanalaisia tunneleita, ja tämä rakennelmakokonaisuus nimettiin Venäjän keisarin Pietari Suuren kunniaksi Pietari Suuren merilinnoitukseksi. Puolustusrakenteiden tehtävänä oli suojella Pietaria vihollisilta. Linnoituksen rannikkosuoja-osaa alettiin kutsua meririntamaksi. Siihen kuuluivat rantatukikohdat, päämaja, rautatieverkko, viestintärakenteet, varastot. Kun hyökkäyksiä voi tulla myös maalta päin, tuli rakentaa myös maarintama. Vuonna 1913 laadittu suunnitelma sisälsi linnoitusrakenteita, betonisuojia ja tunneleita, tukikohtia ja poteroita. Vahvoja betonirakennelmia ehdittiin rakentaa Vääna-Posti, Vääna-Viti, Vana-Pääsküla, Humala, Alliku ja Rae -alueille. Näiden rakennusten jälkiä on yhä nähtävissä, vaikka Pietari Suuren merilinnoitus ei valmistunut koskaan kokonaisuudessaan. Vain viisi vuotta suunnitelman hyväksymisen jälkeen syntyi Viron tasavalta. Puolustusrakennelmia ei käytetty koskaan Pietarin eikä myöskään Tallinnan puolustukseen.

Puolustusrakennelmien säilyneet osat, vaikka ajan raastamat, ovat nykyään arvokkaita historiallisia muistomerkkejä.

7. Ulkokuntosali ja tasapainorata

Coming Soon

8. Tähen mäki

Kahekümneneda sajandi algusaastatel, mil Eesti Vene tsaaririigi koosseisu kuulus, ümbritseti Tallinn võimsa betoonblindaažide ja maa-aluste tunnelite vööga ning nimetati see Vene tsaari Peeter I auks Peeter Suure merekindluseks. Selle ülesanne oli kaitsta Peterburi linna vaenlase eest. Kindluse rannakaitselõiku hakati kutsuma mererindeks. Sinna kuulusid rannapatareid, staap, raudteevõrk, sideobjektid, laod. Võimalike maapoolsete rünnakute eest tuli merelist patareid samuti kaitsta ning selleks kavandati rajada maarinne. 1913. aastal kinnitatud projekt nägi ette hulka positsioone ühes fortide, betoonvarjendite ja neid ühendavate tunnelite, patareide ning kaevikutega. Võimsad betoonehitised jõuti valmis ehitada Vääna-Postil, Vääna-Vitil, Vana-Pääskülas, Humalas, Allikul ja Rael. Jäljed neist ehitistest on tänagi kohati nähtavad, kuigi Peeter Suure merekindlus ise ei saanudki valmis. Maarinde projekti kinnitamisest Eesti Vabariigi väljakuulutamiseni jäi vaid viis aastat. Kaitserajatisi ei kasutatud Peterburi kaitseks kunagi, neist polnud abi ka Tallinna kaitsmisel.

Merekindluse tänaseni säilinud kaitserajatised, olgugi, et kohati inimeste hoolimatusest ja ajahambast räsitud, on hoidmist väärt ajaloomälestised.

9. Kärnerin maatila

Kärnerin maatila on yksi Kergutan kylän vanhoista sukutiloista, joka on saanut nimensä puutarhurin (viroksi kärner) ammattia harjoittaneiden isäntien Toomaksen ja Jaanin mukaan, joita pitäjän asukasluetteloissa on mainittu jo vuosina 1750 ja 1765. Sukunimien antamisen aikana, vuonna 1835, maatilan omisti Mäen krouvarin poika Joosep, jonka perheen, johon kuului myös vaimonsa Leenu ja kaksi poikaa, sukunimeksi tuli Krage. Viisikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1885, tilan osti Vanamõisan kartanolta talonpoika Mihkel Külmallik, jolle aika pian alkoi kertyä velkoja. Kun Mihkel vuonna 1909 kuoli, kävi ilmi, että noin kymmenen vuotta ennen häntä tilan oli ostanut Jüri Part Märjamaalta. Sopimus oli kuitenkin suullinen eikä mitään kauppakirjaa ollut tehty. Mihkel Külmallikin kuoleman jälkeen Jüri Part vei asian oikeuteen. Siinä yhteydessä kannattaa mainita, että Rahukogun (rauhanneuvoston) puolesta teki tiedusteluja valantehnyt asianajaja Jaan Poska, josta myöhemmin tuli tunnettu poliitikko. Oikeudenkäynti kesti monta vuotta, mutta lopulta Jüri Part voitti oikeusjutun, kauppakirja hyväksyttiin ja hän sai maatilan itselleen kaikkine velkoineen.

Siitä lähtien Kärnerin maatila on ollut Partin suvun omistuksessa. Vuonna 1929, kun kauppahinta saatiin maksettua loppuun, maatilan koko oli 37,26 desjatiinaa, josta viljelymaata oli 7,48 desjatiinaa. Pelloilla kasvatettiin ruista, ohraa, kauraa, seosviljaa, perunaa ja kaalia. Tilalla oli kaksi hevosta, neljä lehmää, hieho ja vasikka, kaksi lammasta, sika ja kanat tipuineen. Tilalla oli oma porakaivo.

Jürin pojalla Jürillä oli toisen vaimonsa Juulan (syntynyt Piits) kanssa viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Heidän jälkeläisiä asuu edelleen Vanamõisan alueilla. Jürin pojan Rudolfin tytär Vilma Hallik asuu edelleen Kärnerin tilalla. Tammen tilalla, joka erotettiin Kärneristä vuonna 1931, asuu Jürin tyttäreen Pauline Wilhelmine Reinin tytär Ilse Lill.

Jüri Partin lapsenlapset Vilma ja Ilse ovat muistelleet vaariaan: ”Jüri Part oli varakas mies ja erittäin oikeamielinen. Hän auttoi kaikki lapsensa alkuun, kun jätti heille perinnöksi tai osti maatilat ja auttoi rakentamaan talot. Jürin suosikki oli Pauline, joka hoiti myös lukutaidottoman Jüri Partin raha-asiat.”

Lyhennettynä kirjasta „Vanamõisan vihkot I“ (Helle Koppel, Evelin Povel)

10. Kolmen kartanon rajakivi

Kolmen kartanon rajakiven luona kohtaavat Väänan kartanon (Peetri-Mõisakülan kylä), Hüürun kartanon (Lehmjan kylä) ja Vanamõisan kartanon (Vanamõisan kylä) rajat. Kaikki kolme olivat Keilan pitäjän ritarikartanoita.

Vanamõisan kartano, joka oli aiemmin tunnettu nimellä Kerguta, mainittiin ensimmäistä kertaa Vanamõisa-nimellä (saksaksi Wannamois) vuonna 1556, jolloin sitä käytettiin Sakun kartanon apukartanona. Vanamõisaan ei ole koskaan rakennettu upeaa linnaa, koska omistajat eivät ole koskaan asuneet täällä vakituisesti, vaan kartanoa hoidettiin tilanhoitajan voimin. Niinpä se olikin lähinnä talouskartano.

Hüürun kartano, joka oli historiallisesti osa Harkun kuntaa, sijaitsee Vääna-joen rannalla Tallinn-Paldiski -maantien varrella muutaman kilometrin päässä pääkaupungista. Hüürun kartanossa toimii nykyään aktiivinen kyläyhteisö, joka pitää kunnossa myös rakennuksen ja sen ympäristön.

Peetrin kartano oli Väänan kartanon sivukartano, joka sijaitsi Paldiskin maantien varrella, nykyisessä Kiian kylässä. Tämäkin oli vain talouskartano, jossa upeaa päärakennusta ei ole koskaan ollut.

Rajakiviä alettiin käyttää 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin useat talonpojat ostivat maatiloja omakseen. Kiviin hakattiin rajojen suuntaviivat, usein myös maatilojen numerot ja kiven asentamisen vuosiluku. Nykyään monet rajakivet ovat vajonneet maahan tai sammaloituneet. Sitä jännittävämpää on lukea jostakin kivestä säilyneitä historiatietoja.

11. Ulko-opetus: vesi

12. Ulko-opetus: puut

13. Vanamõisan vanhan kartanon paikka

Coming soon

14. Ihmistä muistuttava kivi

Kansanperinteen keräilijä Matthias Johann Eisen kertoo 1920-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”Esivanhempien uhraukset” myös Vanamõisassa Keila-tien varrella seisovasta ihmishahmoa muistuttavasta kivestä. Legendan mukaan tämä on morsian, jonka sulhanen on hylännyt ja sitten loitsinut kiveksi. Toisen version mukaan morsian, joka oli luvattu vaimoksi ilkeälle miehelle, pyysi itse, että jumala muuttaisi hänet kiveksi. Myöhemmin pojat ovat hakanneet kivestä irti toisen käden.

Scroll to Top